Kutsumaton, meidän Louna

Louna, aiemmin Luna saapui siskolleni kesäkuun lopulla. Louna on kotoisin Pöytyältä, syntynyt huhtikuun lopulla. Oikein suloinen pieni pallero, oppivainen ja reipas. Kävin Lounaa heti Vilkun kanssa katsomassa ja voi miten pieni se olikaan. Kymmenviikkoisena pikkuinen pääsi Vilkun ja Tuikun kanssa soramontulle ja kävimme samalla reissulla katsomassa myös Myytä. Olin iloinen siskoni puolesta, viimein potentiaalinen koira, josta tulisi oiva lenkkikaveri ja josta olisi mahdollista saada kotiharrastuksiinkin seuraa. Vilkun ja Tuikunkin kanssa ipana oli hyvin ja siitä piti tulla niille leikkikaveri. No ei sitten tullut. Alla oleva kuva on ainoa, jolloin Tuikku pentua edes tapasi. Kutakuinkin viikko tuon jälkeen, jouduttiin kumpikin koirani lopettamaan.

Koirattomana minun olostani ei tule mitään, joten heti pian sisko toikin Lounan minulle kylään. Saisin pitää sitä kuinka haluaisin, jos suinkin oloa helpottaisi. Totta toki helpottaa. Oli pakko nousta liikkeelle viemään toista ulos ja siivota sen sotkuja. Louna oli sitä paitsi hauska. Se pysyi niin mukavasti irti ja tuli perässä. Pikkuinen ja säyseä mussukka. Siinä oli paljon sellaista Tuikkumaista piirrettä, kaikki se hössötys ja häslääminen. Pidin pentua ilomielin meillä, Louna taisikin viikon olla meillä hoidossa heti omien koirieni lopettamisen jälkeen. Aika kului tappavan hitaasti ilman koiraa ja vaikka miten odotin omaa pentua ja laitoin uutta kotiamme, pyysin siskon tuomaan Lounan meille vielä toistamiseenkin hoitoon. Niin mukava pentu se oli.

Pienestä pennunelämästään Louna oli siinä vaiheessa viettänyt jo aika paljon aikaa meillä. Kaikki kyläreissut päättyivät siihen, että se oli meillä päivän pari tai ehkä viikon. Kaikki käyntini kaupungissa päättyivät siihen, että hain pienen ipanan kyytiin, koska halusin sen meille seurakseni. Meistä tuli sen toinen koti. Kun käännyttiin isolta tieltä pois ja noustiin kuoppaista mäkeä ylös, se tasan tiesi mihin tultiin.

Meillä sai juosta vapaana pihalla ja minulla oli tuona kesänä aikaa sille ihan rajattomasti. Tämä helpotti myös siskoa, sillä Louna oli meillä jos osui raskas työviikko. Ja minähän pidin tuota täällä oikein mielelläni. Louna pääsi kanssani metsään, pitkille kiireettömille kävelylenkeille, joista minä nautin. Voi miten kömpelö se olikaan. Tasamaalla jos sattui olemaan yksikin männynkäpy niin Louna osui juuri siihen ja kaatui.

Louna viihtyi ja minä viihdyin. Oli kivaa naksutella toiselle nappuloita, se kun väsyikin niin nopeasti hommia tehdessään. Louna oli minulla viikon vielä ennen Savun tuloa. Oikeastaan, Lounalla oli aika iso rooli minun surutyössäni. Se piristi niin paljon ja repi eteenpäin omalla pennunhölmöydellään.

Kuopiosta palasinkin kotiin oma pentu kainalossa. Savusta ja Lounasta tulisi parhaat kaverit, ne kun olivat niin pikkuisia molemmat. Treffailimme siskon kanssa tiiviisti, jotta ipanat pääsivät leikkimään ja tutustumaan. Savu oppi nopeasti että hammasteluleikit on jees. Lounalla oli sen sijaan harjoiteltavaa, että pienempi leikkikaveri olekaan mikään purulelu. Kumpikin pentu kävivät katsomassa Myytä porukoillani. Ja siellä leikittiin villisti.

Syksyllä Louna tuli minulle hoitoon siskoni ollessa sairaana. Reipas nelikuinen oli kerrostalossa kovin touhukas ja ärsyttävä seuralainen sairastupalaiselle, minkä ymmärrän hyvin. Ollessani itse kuumeessa rivariasunnossa, eivät T ja V olleet mitenkään viihdyttävää seuraa.... Siispä Louna tuli hoitoon, täällähän se menisi, tuttu paikka ja tilaa olla.
Käytin pentuja juoksemassa. Louna väsähti aina nopeasti. Se ei ollut tottunut sellaiseen rallittamiseen, mihin minä ja minun koirani tottuvat. Louna pääsi Savun mukana Kikin ja Teon kanssa juoksemaan. Viikon jälkeen sisko vakuutti olevansa kunnossa ja vein koiran takaisin.

Kului jonkin aikaa, kunnes sain viestin, että Louna voisi tulla taas hoitoon. Siskollani oli ylähengitystieinfektio. Louna tuli sitten meille, jotta toinen saisi levätä ja parannella kunnolla. Tässä vaiheessa oli jo puhetta, onko mahdollista pitää Lounaa kauemminkin, kun selvitellään taudinaiheuttajan syytä. Mietittiin myös mahdollista allergiaa, että mihin koira laitetaan sitten. Louna olikin minulla kaksi viikkoa. Poskiontelontulehduken ja keuhkoputkentulehduksen jälkeen sisko haki pentusen takaisin. Kaksi viikkoa oli sujunut hyvin. Louna meni tuossa sivussa oikein näppärästi, eikä siitä ollut harmia. Savukin piti tuosta kömpelöstä ystävästään. Oikeastaan Savu oli kovin hämillään, kun toinen lähti.

Ei mennyt kuin hieman reilu viikko ja reppureissuni jälkeen sain viestin, että voisiko Louna muuttaa meille pysyvästi.  Kaikenlaisia oireita (aivastelua, silmien ja nenän kutinaa jne) ja hengitystieinfektiot olivat todennäköisimmin Lounan aiheuttamia. Siivoaminen ja allergialääkkeet eivät auttaneet. Sisko ei voinut asua Lounan kanssa.

En minä sen kummemmin miettinyt, sillä koiralle ei sillä hetkellä ollut mitään muuta paikkaa tiedossa. Kamalaahan se on omassa kodissaan olla tukkoisena ja sairaana siksi, että siellä on koira. Juurihan Louna oli meillä pitkän jakson hoidossa ja silloin siskolla olivat oireet hävinneet. Sitä paitsi Louna istui hyvin arkeemme, vaikka vähän kuin ylipaikalle tulikin.

Samana iltana kirjoitimme Lounasta omistajanvaihdospaperit ja se muutti meille, toistaiseksi ja  väliaikaiseksi. Tänne maalle, pieneen punaiseen taloon, porokoiranpuolikkaan seuraksi. Täällähän se oli pikkupentunakin viihtynyt, miksi se ei olisi tänne sopinut pidemmäksi aikaa. Siskon ja minun osat ikään kuin vaihtuivat, Louna käy siellä kyläilemässä ja päivähoidossa. Mutta Louna ei voi  toistaiseksi asua siellä. Joskus käy niin, että koira valitsee itse mihin kuuluu. Lounalle kävi juuri niin.

VIDEOT: Savu 5kk & Louna 7kk

Nyt voinee nämäkin julkaista, kun ylihuomenna Louna on tasan 7kk ja Savu maanantaina 5kk. Hurjaa vauhtia kumpikin oppii, Louna perusasioita ja meidän arkeen kuulumista ja Savu monipuolisemmin kaikkea. Videot kuvattu kaiken kiireen keskellä, yrittäen löytää vuorokaudesta valoisaa aikaa.

Luoksetulo pohdiskelua

Syksyn mittaa kirjoittelin ajatuksiani ylös aiheesta ja tänään väsyneenä puusilmänä ne muotoilin ihan testiksi. Hyviä ajatuksia oli myös Vierimaan koulutuksessa. Ensimmäinen kouluttaja, joka oikeasti vastasi suoraan kysymykseeni "kuinka opetetaan luoksetulo riistaviettiselle koiralle joka on jo palkannut itsensä karkaamisesta". On siihen aiemmatkin vastanneet, mutta lähinnä "kokeile, siedätä, ne on vähän perintötekijöistä kiinni" ja muuta liibalaabaa. Etsin asiaan mieluummin ratkaisua, kuin selitystä.

Noh, luokstulo, tuo iänikuisen rasittava asia, joka koiralle pitää opettaa. Ja jota muka 90% koirista ei opi. Metsästyskoiralle ei kannata edes yrittää ja alkukantaiselle ei tuota tulosta vaikka yrittäiskin. Vai menikö se nyt ihan niin? Ei ole pitkä aika kun viimeksi kirjotin aiheesta, mutta nyt en allekirjoita siitä enää puoliakaan. Se oli silloisen tietotaitotasoni perusteella kirjoitettu.

Tuolloin laumavietti jyräsi kaiken. Minun mielestäni. Onhan siinä pointtia. Sosiaalista palkkaa tulee ilman muuta käyttää. Sosiaalista rankaisua voi kai käyttää? Mutta miten sosiaalisilla toimenpiteillä opetetaan koiralle että asiaa x ei saa lähestyä ja asian y ollessa läsnä, koiran pitää kyetä tulemaan luo. Jaa-a, siinä lieneekin se hankaluus.

Toisilla koirilla harjoittelu vaatii enemmän toistoa ja yleistystä. Rutosti enemmän ja paljon useammin. Ennakointia omistajalta. Vähän paneutumista. Pitää luopua hajusta, pitää luopua näköärsykkeestä. Erilaisissa ympäristöissä. Pitää edetä hitaasti ja pitää palkita niin,  että koira kokee luopumisen kannattavaksi. Moniko lähtee ihan oikeasti opettamaan luoksetuloa yhtään millekään koiralle niin, että pilkkoo erikseen hajut, näköärsykkeet ym ym... Niinpä, minä en tunne vielä yhtäkään.

Siihen asti kun koira ei opi täydellistä luoksetuloa se on tyhmä, riistaviettinen, itsenäinen, kovapäinen, vaikea, haastava, luonnollisesti ihmistä välttelevä. Ihan mitä vain. Tuikkukin oli minusta tyhmä, kunnes havahduin omaan osaamattomuuteeni. Tiedän paimenia jotka eivät osaa luoksetuloa ja omistajiensa mukaan niistä on yhtäkkiä tullut hallitsemattoman riistaviettisiä. On rekikoiria, jotka ovat vain vaikeita. Niinpä ja sitten on omistajia jotka luovuttavat. Kun asenne on se "tämä ei opi" niin hommahan on valmis. Se ei ole yrittämistä, saati kouluttamista. Se on luovuttamista. Ja se on pahin virheemme.

Haluan vielä joskus riistaviettisen koiran ihan vain siksi, että voin harjoitella kouluttamista. Nimen omaan kouluttamista ja seurata, miten koira oppii. Jokainen koirahan oppii. Oppiminen ja nopeus riippuu ihan onnistumisien määrästä ja koira onnistuu juuri niin usein kuin omistaja antaa siihen mahdollisuuden. Luoksetuloa ajatellen epäonnistumiset kannattaa minimoida vaikkapa liinalla.

Luoksetulon harjoittelu kestää enemmän tai vähemmän aikaa, riippuen opetettavasta. Totta kai on ihan eri asia opettaa luoksetulo pennulle joka on ollut hyvin tiiviisti ihmisen kanssa, kuin että olisi ollut pentuaikanaan paljon laumassa vaikkapa tarhassa. On myös eri asia alkaa opettaa luoksetuloa koiralle joka on ympäristölle hyvin avoin tai koiralle, joka on jo kuuden vuoden ajan saanut karkailla omistajasta välittämättä. Vanhoja käytösmalleja on työläs muuttaa, mutta ei mahdoton.

Minulle ei (vieläkään) ole mitään "Luoksetulon ABC" absoluuttista totuutta, kuinka homman saisi toimimaan. Mutta joskus tulee olemaan, aivan varmasti. Pointti ja pohdiskeluni tulos on nykyisellään ehkä se, että luoksetulon oppii koira kuin koira. Se on kiinni meistä itsestämme. Sen sijaan että syytämme koiraa, meidän pitäisi katsoa peiliin. Ei tarvitse etsiä varsinaista vikaa, kyse on osaamattomuudesta ja ehkä väärästä asenteesta. Voimme myös hyväksyä tosiasian, että koira ja me emme osaa ja elää sen kanssa. Tarvitseeko kaikkea osata?

Jos Tuikun elämä ei olisi loppunut kesken, minä olisin saanut sen luoksetulon valmiiksi. Minä en vain ehtinyt itse sisäistää asiaa tarpeeksi hyvin toteuttaakseni sen oikein.

Mennääks leikkii?

Vihdoista viimein kävi niin, että minäki pääsen tassuttelemaa vähä näppäimistölle. Edellisessä postauksessa mainittii aeva liia vähäse minu kaveritarpeest, jote päätettii pikkuveikan kans tarttua tuumast toimee ja pyyellä iha ite kavereita meille.

Minä oo Luna Lunttu alias Louna nykyää, mikä millonski. Ikää mulla on seittemän kuukautta ja oon jo aikas isoki, melkee parikyt kiloa. Oon pikkuse ujo alkuunsa, mutta tykkään leikkiä hippa ja painileikkejä. Tykkään myös maistella kaveria ja kokeilla purukalustoani, siit ei sovi loukkaantua.

Leikkiseurasta en oo kovinkas nirso, en oo vielä tavannu kovin monenlaisia koiria, tylsiä kyllä. Luulen että nuoret ymmärtää mun juttuja paremmin ku jotku vanhat kalkkikset. Näin päättelisi ite. Oon vähä kömpelö leikkimää ja saatan juosta päi, joten iha oman turvallisuutes vuoks oo ees mun kokone tai isompi.

Mää mielellään mettissä ja pelloilla juoksisi vapaana kaverin kans tai harjottelisin vaikka hihnassa menoa, se on kuulemma eri asia. Tykkään myös uida, että musta saa uintiseuraa vaikka uimalaan. Kokisin itte olevani kiva kaveri melkee kelle vaan, mutta myönnettäköö että leluista ja nameista mää pistän heti riidan pystyy.

Yhteydenotot kiitos kommentilla tai sähköpostiin, minulle osotettuna! Nyt pitää päästää tuo pikkuveikka kaas kirjottaa, se on koko aja tuossa mankunu.

Samppa täällä hei! Minä oo varmasti jo kaikille aika tuttu, mutta melkee puolvuotias siis ja pikkuse päälle kymppikiloa. Mulla on vähä enempi kamuja ku Luuskalla ja oikeestaa ne mun kamut on vähä niiku mun ja en niitä aio tolle moukalle lainata.

Tutustusin silti mielellää uusii kavereihi, erityisesti tietysti kaikkiin lappalaisiin tai sen sukusiin. En ole seurasta kuitenkaan ronkeli ja osaan olla hienosti nii isojen ku pienten kanssa. Leikin aika mukautuvasti toisten koirien kanssa, joten kaverin iälläkään ei oo väliä. Oon kuulemma välillä liianki kohtelias, mutta hyvät tavatha kaunistaa komistaa.

Tykkään mettälenksuista ja seikkailuista. Uinti ei oo niin mun juttu, mutta kyllä minäki voin uimalaan tulla maskotiksi. Leikin mieluusti painileikkejä. Isojen haukkujen kans meen makuupainia, ku niillä on niin pitkät jalat. Juoksuleikkejä leikin joskus, mut yleensä mun jalat on ollu liika lyhkäset sellasee, ja oon aika huono häviäjä.

Lelut ja namit jaan ihan mielellään, enkä oo muutenkaan ongelmallinen tapaus. Mulle luvattii välittää kans viestiä, joten yhteyden saa ku pistää sähköpostia tai kommenttia ja mainittemalla, jos haluaa minua tavata. Luuskan kanssa ollaa aikas eri maata, joten pidetää vaa vissi ero siinä, kuka on kenenki kamu, eiks je.

P.S. Pääasiassa meitä voi tavata Pirkanmaalla, mutta äkkiäkös sitä liikuskelee kauemmaksiksin.

Pennut treenaa ja leikkii

Ihan älytön kiirus ollut, kamera on lojunut oikestaan koko marraskuun hyllyssä, Kuopion reissua lukuunottamatta. Ulkona on pimeä, kylmä ja märkä, valoa ei ole oikein missään kohtaa vuorokautta ja ilman järkevää kuvankäsittelyohjelmaa ei inspiroi tehdä kuville mitään. Paljon olisi kyllä asiaa ja kirjoiteltavaa blogiin, mutta syysmasennus alkaa saada minut kiinni, enkä jaksa ja viitsi. Onneksi marraskuu on pian rämmitty läpi ja vuorokausi alkaa pian pidentyä, jee!

Videoin Savun eiliset iltatreenit. Innostuin hömppäämään sen kanssa vähän sitä sun tätä ja pitämään hauskaa. Kamera kuvasi hiukan ohi ja videolta katsellessa mietin itsekin palkkauksiani, toisaalta tavoittelin koiran aktiivisuutta ja iloista fiilistä, joten varsinaisia suorituksia videolta on turha hakea.

Taukokäytös oli aika innokasta leikkimistä. Savu hakeutui alustalle tosi innoissaan. Palkkailin pysymistä siinä viiden namin verran ja sitten vapautus. Odotin myös rentoutumiseleitä, mutta Savu tarjoilikin ensin haukottelut, pomput, kiepit ja kaikki riehumiset, ennen kuin asettui pönöttämään ja lopulta maate. Makuuasennoksikin yritin hakea lonkalle menoa, mutta se ei ollut Savun juttu. Pään laittaminen maahan saa olla riittävä, sitä se tarjosikin.

Nenäkosketusta otettiin vähän eri suunnista, ylhäältä tällä erää. Näin muistutuksena itselle, kestoa seuraavaksi...

Tasapainoilua tehtiin frisbeetä varten. Savu kökkäili tasistyynyllä, se myös tekee omatoimisti pivottia sillä. Olen toisinaan nostanut tasapainotyynyn myös vadin päälle. Ajatellen sitä, että joskus tuon poitsun pitäisi hypätä jalkojeni päälle ja pysyä pienellä pinta-alalla. Saas nähdä, onnistuuko ikinä.

Pivottia teimmekin sitten vadilla. Savu on aika innokas kieppuja, kovin suoraan se ei viereen tule, mutta ainakin takajalat liikkuu ja vauhdilla.

Lopuksi vielä innokasta tarjoilua ja pomppua ja kieppiähän ja pomppukieppiä sieltä saatiin. Hyvä mieli jäi treeneistä, koira oli kyllä niin mukana ♥

Tänään pakkasin Lounan ja Savun autoon ja ajeltiin Teivon parkkikselle. Mentiin tapaamaan Elinaa ja hänen Elli-kultsuaan. Louna ja Elli harjoittelivat nättiä hihnassa olemista ja toisen koiran seurassa hengaamista. Louna on aika kova pöhisemään, eikä se ole tottunut olemaan vieraiden koirien lähettyvillä. Palkkailin aika ahkeraan kaikesta kontaktista ja huomiosta minuun päin. Välissä Louna aina vilkuili, mutta taas pomppien oli perässäni. Tosi nopsaan Louna ja Elli olivat keskenään sujut ja ohittelivat ongelmitta. Vieraat ohi menevät koirat saivat Ellin vetämään ja Lounan pöhisemään. Harjoitusta siis. Savun kanssa hihnakäytöksessä ei ole mitään pulmia.

Harjoittelujen jälkeen suunnattiin Lietsun koirapuistoon. Eipä ole tuollakaan tullut aikoihin käytyä. Louna nautti suuresti kokoisestaan seurasta ja rallitti ihan hullunlailla. En oikeastaan ole nähnyt sen kiitävän niin lujaa ja ketterästi ja hyppivän toisten koirien yli. Leikit sujuivat tosi kivasti ja varmasti mennään toistekin nuorikkojen kanssa treenaamaan hihnakäytöstä. Ja tiestysti viedään penskoja leikkimään.

Mieleeni tulikin, että Lounalla ei Savun lisäksi ole koiraseuraa ja Savu ei ole sille mikään antoisin leikkikaveri. Louna kaipailisikin huumorintajuisia kokoluokkansa leikkikavereita. Leikeiltään Louna on välillä aika äänekäs ja kova hammastelemaan, mutta pääsääntöisesti se vain rallittaa. Noutajat ja saksalaiset tuntuisivat olevan sen mieleen, niiden harvojen tapaamisten perusteella.

Kaikinpuolin arki kahden pennun kanssa on mennyt mukavasti. Oikeastaan, kaksi pentua ei tunnu mitenkään kovin erityiseltä. Eiväthän nämä enää pikkupentuja ole, mutta koulutukseltaan täysin keskeneräisiä, jos nyt ajattelee vaikka sisäsiisteyttä. Eri tyyppisinä koirina vaativat keskittymistä eri asioihin, mutta se on itselle aika tuttua Tuikun ja Vilkun jälkeen. Olen tilanteeseen tyytyväinen ja onnellinen tuosta kaksikosta. On kiva nähdä niiden etenemistä, niiden omissa asioissa. En ehkä kahta täysin samanikäistä pikkupentua ottaisi samaan aikaan. Louna ja Savukin ovat paljon vielä erillään, etteivät leimaannu toisiinsa häiritsevän paljon. Aikaa myös kuluu, kun kummankin kanssa ollaan yhdessä ja erikseen. Makuasioita, mutta minä tykkään.

Tokotus ja kuvatus

Savun eiliset tokot sujuivat tosi kivasti huolimatta rankasta viikonlopusta. Nassikka oli oikein reippaana liikenteessä ja jo hallin pihalla mukavasti auki minuun päin. Alkaa iskostua läpi tuo, missä tehdään hommia.

Luopumisharjoituksia tehtiin ensin. Savu luopuu hienosti. Jos nameja vie sitä kohti se oikein pakenee ja kääntyilee pois. Vaivaantuu suorastaan. Kontaktia se vain ei tarjoaisi, tarjoaa kyllä kaikkea muuta. Kotiläksyksi saimme siis kontaktin kaivelun.

Taukokäytöstä harjoittelimme alustan kanssa. Alustalle ladataan arvoa palkkaamalla koira sinne. Naksuttelin Savulle kun se tarjosi alustalle menoa. Etenimme siihen, että odotan Savun tarjoavan mitä tahansa rentoutumiseen viittaavaa alustalla. "Käy siihen" lepokäskyä on käytetty jo aiemmin, joten Savu pisti aika nopsasti maaten myös alustalle.

Leikkimisharjoituksia oli lopuksi. Savu ottaa leikit vakavasti ja täysiä leikittiinkin kahden lelun leikkiä. Lopeteltiin verissä suin aika nopeasti, kun pennun purukalusto päätti taas juuri treeneissä irrota.

Louna oli viikonlopun siskollani hoidossa. Pitäisi käväistä tuon kanssa eläinliikkeessä, saisi punnittua ja ostettua uuden sopivamman pannan. Molemmista orbiloceista meni jo kumilenksut rikki, ajattelin seuraavaksi laittaa nippusiteillä kiinni. Nimilaatta on tilauksessa ja tarvitsisi neiti paremmin istuvan heijastinliivinkin. Meillä olisi kerran käytetty Rukka M liivi vailla kotia...

Pimeään vesisadeiltaan saatiin tänään seuraa, kun Tiina tuli Jedin kanssa tänne lenkkeilemään. Kyllä tunnin rämpiminen umpimetsässä tekeekin hyvää.

EDIT// Mustissa ja mirrissä käyty. Pienessä kitusessa liikkeessä oli oikea ruuhka, kun kaikki maalaiskoirat olivat sinne ängenneet. Peräti viisi asioivaa koiraa, meinasi tehdä ahdasta, kun Louna ei ole ihan moiseen tottunut. Puntarilla käytiin, hento neito on 18,5kg. Pinkki rukkapanta ostettiin ja Rokstrapsin joustoremmi. Savulla on samanlainen sininen, oon kovin tykästynyt.

Kuopion reissu

Uskomatonta, maailman kirjat on sekaisin, koska Leena ehti kirjoittaa ennen minua. Ei se mitään, otin palan yöunistani pois, kun kässäilin kuvat, videon ja niin pois päin. Kiirettä on pitänyt, eilinen treenipostaus tulee joskus aikana x.

Perjantaina läksin suoraan töistä siskon kyydillä rautatieasemalle. Hyppäsimme Savun kanssa junaan ja vaihdoimme Pieksämäellä. Kuopiossa olimme hiukan ennen puolta yhdeksää illalla. Kolmen ja puolen tunnin junamatka työpäivän päälle on, noh, tylsä ja raskas. Etenkin kun Savu olisi kovasti halunnut touhuta, mutta täysinäisessä junassa oli oikeastaan vähän ahdasta ja tukalaa. Hienosti pikkumies käyttäytyi, kanssamatkustajat eivät meinanneet uskoa, että se on vielä ihan pentu.

Cismet olikin asemalla vastassa ja aika pitkään pennut nuuskuttelivat toisiaan himpun verran epäileväisinä. Vaan äkkiä sitä lyötiin leikiksi. Pihassa täti Cicaro ja äiskä Caramel varmistivat, ettei Savu astele sisään liian röyhkeästi. Cismet on myös hienosti omaksunut roolinsa kurmuuttaa velipoikaa. Savu viipottikin ihan nöyränä poikana sisään ja illan painit alkoivat.

Reippaita treenaajia kun ollaan, olimme lauantai aamuna jo puoli kahdeksan hallilla. Tössötimme Savun kanssa kaikkea pientä ja kivaa tokon tapaista. Pääasiassa leikimme, parit kohdetyöskentelyt ja häiriöluoksari. Luoksetulossa useassa pisteessä ruokaa häiriönä, monenlaista romua ja äiskä Caramelkin siellä matkalla hyökkäsi. Vaan niin se Samppa pinkasi sata lasissa minun luo leikkimään. Samanmoisen tykinampasun kun saisi vielä lenkeille ja kaikkeen arkiseen, niin ois piste iin päälle.

Reippaat naperot olivat melkosen väsyneitä ja nukkuivat (vihdoin ja viimein) meidän syödessä aamupalaa. Aamun taittuessa päivän puoleen ajelimme moikkaamaan Millaa. Savu ei Kirppaa ja Trixietä muistanutkaan, olihan se vasta 11viikkoinen kun on ne nähnyt. Ehkä pientä muistikuvaa oli, sillä Savu oli kovin kiinnostunut Kirpasta.

Ahkerasti treenanneina ja ulkoilleina läksittiin shoppailemaan Mustiin ja Mirriin. Savulle tarttui mukaan uusi treenilelu, joustolla varustettu pörrö. Se onkin ollut mieluisa purulelu. Kaupassa käytiin myös puntarilla, Savu 19vk on 12,3kg. Säkäkin tuli mitattua, 45cm.

"salaisia kuvaussessioita"

Sunnuntaina ajeltiin moikkaamaan Sussua ja Linkkiä. Aikamoinen ääni lähti meidän laumasta, joukossa tyhmyys tiivistyy vai miten se meni. Savu ei juurikaan hauku, mutta porukassa lähti kyllä makeasti mukaan. Ei se koko lenkki nyt onneksi aivan haukkuessa mennyt ja vähän siinä leikin poikastakin saatiin aikaseksi. Sisarukset painivat paljon keskenään ja tarkkailivat isompia. Pääsivät ne lopuksi vielä yli siitäkin, että Link ei aio listiä niitä tai mitään muutakaan, vaikka olikin tosi hurja iso laumaankuulumaton bortsupoika.

Poikkesimme myös viemässä Cismen kotionsa ja tapaamassa Sani-mummoa. Sania näinkin nyt ensi kertaa, voi mikä mussukka mummo ♥ Räpsästiin vielä perhepotretti, mummo, äiskä, Savu ja sisko. On siinä minulle mieluisia haukkuja.

Jotta reissu ei olisi ollut aivan liian simppeli, en päässytkään sunnuntaina junaan. Liput oli loppuunmyyty, kaikista kolmesta junasta, jo lauantaina. Ei auttanut kuin ostaa bussilippu. Kuski ei oikein tiennyt juuta eikä jaata koirasta. Kyllä me sitten kyytiin päästiin. Vaihto oli Jyväskylässä ja odottelimme vaihtoyhteyttä tunnin. Pääsimme Savun kanssa Hesburgeriin syömään. Nappasin Savulle vielä nugetit matkaan ja haukku söi vähän iltapalaa sitten bussissa.

Jos valitin (valitinko?) kolmen ja puolen tunnin junamatkasta, niin kyllä kuuden tunnin hikinen bussimatka on ihan oma lukunsa. Savu on kaikeksi onneksi aivan loistomatkustaja, se nukkui koko matkan, kaikessa rauhassa. Ja meillä oli niin kiva reissu. Kiitosta kaikille osallisille, erityisesti kivalle kasville jolla saa aina asua hetkittäin, sotkea paikat ja possutella ruuat!

Mitä tapahtui Vilkulle?

Vilkku 10päivää ennen lopetusta, täysin oma itsensä ♥

Se mitä tapahtui kesällä, aiheutti tuntemuksia. Se jäi puhumatta. Siitä oli vaikea puhua ja vielä vaikeampi kirjoittaa. Se oli niin epätodellista, odottamatonta, niin väärin. Nyt tuntuu helpottavalta kirjoittaa. Tuntuu hyvältä pukea se kaikki sanoiksi. Ei ole enää mitään menetettävää. Rakas koirani ei tule takaisin. Se on kivuitta ja levossa. Mikään ei muutu miksikään, vaikka joku tekstistä mielensä pahoittaisi. Eikä minun tarvitse miellyttää ketään. Senkin minä opin, tuon koiran myötä.

Teksti käsittelee Vilkun tapausta, sen neljää päivää ennen lopetusta. Tuikku ansaitsee aivan oman postauksensa, mutta vielä en ole valmis siihen. Nyt tuntuu hyvältä kirjoittaa ja julkaista tämä. Tuikku saa omansa heti, kun olen valmis.

Viedessäni Tuikun eläinlääkäriin, Vilkun vointi oli jo kohentunut. Se oli oksentanut pari pientä pulautusta ja ei halunnut edellispäivänä syödä. Vilkun tapauksessa moinen oli "aika tavallista". Se saattoi silloin tällöin syödä jotain sopimatonta, voida pahoin päivän tai kaksi ja olla sen aikaa syömättä. Sitten sen olo koheni ja vatsaärsytyksen aiheuttanut ei enää häirinnyt. Ja koska Vilkku joi normaalisti, ei aihetta paniikkiin ollut. Oksennukset luonnollisesti näyttävät melko suurilta, kun koira tyhjentää pelkkää vettä. Vesi leviää, varsinkin kun pesuhuoneen lattiassa on kaato. Ja vielä enemmän tulee ripuliakin, kun koiralle on antanut parfiiniöljyä. Ohjeiden mukaan hain Vilkulle Promaxin apteekista ja keittelin sille kanaa ja riisiä, joita se hiukan maistelikin jo tuolloin maanantaina.

Kirjoittaessani tätä tekstiä, maailmani tuntui musertuvan. Oli vain pakko purkaa valtava tunnemöykky ja miljoonat ajatukset jonnekin. Yön yli nukuttuna, omakin olo oli parempi. Kumpikin koira tulisi kuntoon, Tuikulla olisi vielä vuosia kanssani ja Vilkku selättäisi tämänkin vatsapöpön. Tuikun suhteen mentiinkin kipulääkekuurilla ja koiran oireita ylös kirjaten. Vilkku sen sijaan yllätti. Se ei tiistaina jaksanut mitään. Menimme käymään vanhemmillani ja Vilkku vaikutti todella väsyneeltä. Se kyllä seuraili Myyn touhuja ja menoja, mutta oli epätyypillisen rauhallinen. Tuijotin koiraa tyhmänä, tämä ei voinut olla todellista. Vilkku oksensi kodinhoitohuoneen lattialle kaiken, mitä sen sisällä saattoi olla kahden päivän syömälakon jälkeen. Lähdimme kiireesti vastaanotolle.



Vilkku laitettiin samantien nesteytykseen ja siitä otettiin verikokeita. Lämpö mitattiin ja nuorikko kiedottiin huopaan alilämmön johdosta. Jäin huoneeseen Vilkun kanssa kahden, odottamaan eläinlääkäriä. Rutistin varovasti pientä kääröä ja purskahdin itkuun. Vilkku lojui velttona pöydällä ja alkoi nukkumaan. Vähän ajan kuluttua Vilkku ei kuitenkaan reagoinut puheeseen. Eläinlääkäri tuli herättelemään sitä kanssani. Vilkku hoippui tajunnan rajamailla ja sen silmän vain valuivat ja muljuivat. Hetkellisesti se havahtui ja pysyi jollain näennäisellä tavalla hereillä.

Kerroin Vilkun oireet. Eläinlääkäri päätti ultrata Vilkun, koska kohtutulehdus on melko tyypillinen nuorilla nartuilla. Ihmettelin ratkaisua, koska itse pidin suolitukosta tai muuta suolijuttua todennäköisempänä. Näkemyksestäni huolimatta Vilkku ultrattiin. Nuorehko ellä tuumasi samantien, että kohtutulehdus on ja samantien leikattava. Helpotuin, kohtutulehdus olisi hoidettavissa, se ei olisi hoidettuna tappava. Mutta puoliksi tajuttomana ja täysin kuivuneena pöydällä makaava Vilkku mietitytti. Se olisi pitänyt siinä kunnossa siirtää 200km päähän jonottamaan leikkausvuoroaan.

En saanut selkeää vastausta, kestäisikö Vilkkua siirtämisen. Enkä saanut selkeää vastausta siihenkään, oliko se edes siinä kunnossa, että sen voisi nukuttaa. Jäimme taas Vilkun kanssa huoneeseen kahden, kun eläinlääkäri konsultoi kolleegaansa. Kun hän palasi takaisin, hän sanoi nesteyttävänsä Vilkun niin, että se voisi yöpyä kotona. Hän ei ollut varma kohtutulehdusdiagnoosista, koska hänellä ei ollut vielä työkokemusta paljon. Toivonrippeeni karisivat, uskoni tuohon nuoreen eläinlääkäriin romahti sillä sekunnilla. En tiennyt mitä sanoa.

Vilkku nesteytettiin ja se vaivalloisesti nuoli saamiaan nappuloita. Pienintäkään halua syödä Vilkulla ei ollut. Se vain olla möllötti paikallaan. Pyynnöstäni Vilkun suolisto röntgenkuvattiin. Kaikki ok, samoin verikokeet ok. Koiran tila näytti huonolta, vaikka kuuden tunnin nesteytyksen jälkeen se olikin virkistynyt. Vilkku lähti mukaani kotiin ja aamulla menisimme heti klinikan auettua takaisin. Mikäli yöllä tulisi jotain, lähtisimme kiiren vilkkaasti ajamaan sinne kauas päivystävälle. Onneksi oli ystäviä, jotka päivystivät yön puhelinta, soittaisinko kyytiä vailla...

Aamulla tilanne oli parempi. Toivonkipinä syttyi, kun Vilkku istui häntä heiluen sänkyni vieressä. Se kävi ulkona haistelemassa ja virtsasi normaalisti. Ehkä tästä selvittäisiin, löytyisi syy mitä hoitaa ja koira toipuisi. Rumahan Vilkku oli. Keskiviikko aamuna se oli ollut kolme päivää täysin syömättä ja vuorokauden juomatta. Kun 17kg painava koira pudottaa painonsa 13kg, jälki on rumaa. Ihan epätodellisen rumaa.

Lähdimme heti aamupalan jälkeen klinikalle. Vilkku oli reippaampi ja virkeämpi kuin illalla. Se jaksoi vastaanotolla jopa katsella ympärilleen ja heilutteli häntää. Jätin sen hyvillä mielin klinikalle nesteytykseen ja lisätutkimuksiin. Verikokeet, ultra ja röntgenkuvat uusittiin ja kaksi eläinlääkäriä tutki ne. Missään ei ollut mitään vikaa ja Vilkulla ei ollut myöskään märkäkohtua. Tavallaan iloinen uutinen. Mutta kun menin hakemaan koiraa, suututti. Mikä sillä oli, jos sillä ei kerran ollut mikään. Vilkku ei ollut suostunut klinikalla syömään tai juomaan. Se oli ollut kahdeksan tuntia nesteytyksessä ja se kotiutettuun tuntemattoman aiheuttajan vatsatautipotilaana. Mukaan saatiin lääkkeet ja nutriplusgeeliä.

Ajoin kotiin jo melkeinpä hyvillä mielin. Koirahan käveli itse ja se yritti heiluttaa häntää. Nyt vain pitäisi saada se juomaan ja syömään. Jo illan aikana Vilkun tila laski. Se ei juonut. Olisi riittänyt, että se olisi alkanut juomaan. En pyytänyt mitään muuta. Tuikku ei ottanut Vilkkuun kontaktia. Kumpikin väistivät toisiaan. Jossain mättäsi ja pahasti. Vilkku ei ollut kuivunut, vastahan se oli letkuista irrotettu.

Hieroin geeliä sen ikeniin. Se yritti paeta. Yritin laittaa vettä ruiskulla sen kurkkuun, jotta se alkaisi juomaan. Viimeisillä voimillaan illan aikana, Vilkku raahautui sohvalta alas, jotta voisi välttää ikävän tilanteen. Silloin mietin todella, mitä oikein teen ja miksi. Ketä varten? Vilkku ei halunnut enää yrittää. Se ei enää halunnut apua. En ollut ikinä nähnyt sellaista. En ikinä olisi uskonut Vilkusta sellaista. Halusinko todella viettää viimeiset hetkemme tapellen siitä, joisiko Vilkku vai ei? En todellakaan.

Itkin sen illan taukoamatta. Näin käy vain elokuvissa. Soitin useammalle kaverilleni. Kerroin tilanteesta. Kerroin tehneeni kaikkeni. Kysyin, mitä tekisin seuraavaksi? Mitä minun pitäisi tehdä? Yksikään ei osannut vastata. Enkä minä vastauksia odottanutkaan. Halusin vain puhua. Molemmat koirani makasivat olohuoneen sohvilla. Vilkku lähes elottoman oloisena, Tuikku itseään purren tai kivusta huohottaen. Minä en voinut tehdä mitään. En mitään, en vaikka olisin hakenut kuun taivaalta.

Sinä iltana päätin, että jos Vilkku ei torstaina klo 12.00 mennessä edes yritä, niin se on aika päästää pois. Samoin Tuikku, jonka olo paheni ja siihen ei saanut mitään kontaktia. Ilta oli lohduton. Tuikku oli pakko pitää koppa päässä. Jos se ei rähjännyt tyhjälle tai pureskellut itseään se vain seisoi ja huohotti. Se huohotti niin, että kylkiluut näkyivät. Kumpikin koirani romahtivat täysin, viimeisten kahden päivänsä aikana, kaikesta huolimatta. Vilkku nukkui yön vieressäni ja Tuikku pedissään. Pelkäsin Vilkun kuolevan sänkyyn, niin eloton ja kylmä se oli. Yön aikana Vilkku ei ollut koskenutkaan ruokiinsa. Olin jättänyt sille piimää, kananmunaa, vettä, keitettyä broileria jne. Se oli luovuttanut. Se oli kerta kaikkiaan luovuttanut.

Vaivalloisesti se torstaina raahautui ovelle vastaan, kun ystäväni tulivat käymään. Eteisen matolle se romahti parin hännänheilautuksen jälkeen. Vilkku ei enää katsonut päin. Sen silmissä ei ollut sitä paloa, mitä olin siellä tottunut näkemään. Sen silmistä paistoi kipu, selittämätön tuska. Koko koira kuihtui ja harmaantui silmissä.

Torstai iltana, kello 18.00 otin Vilkun pois autosta. Se seisoi hetken ja puolittain rojahti maahan. Se katseli, mutta ei enää noussut. Pieni Vilkku ei enää jaksanut. Nostin sen ylös ja kannoimme sen tuttuun metsään. En olisi voinut kuvitellakaan kiusaavani sitä tuossa vaiheessa epämiellyttävällä klinikkaympäristöllä tai hitaasti tapahtuvalla eutanasialla. 14.7.2016, filmi katkesi ja kipu loppui, kun luoti osui koiraan. Vilkun tarina päättyi siihen.

Itkin ihan hillittömästi. Näin ei pitänyt käydä. Se oli väärin, miksi minulle. Miksi juuri näille koirille. Samalla helpotti, että se kaikki oli ohi. Niin läheltä jouduin seuraamaan, sellaista kipua, jolle ihminen ei voi tehdä mitään. Ei, vaikka haluaisi. Elämä opettaa ja satuttaa, koska ihmisen tulee pysyä nöyränä. Kokemuksena kasvattava. Samalla niin kaoottinen ja hirveä, että sellaista ei toivo edes vihamiehilleen.