29 maaliskuuta 2017

Kevätkuvia

Laitetaanpa vähän keväisiä kuvia, jotka on otettu muutama päivä ennen Lounan sterilointia. Neiti on toipunut hyvin, vaikkakin leikkauksen komplikaatiosta vielä soiteltiin. Mitään poikkeavaa koirassa ei kuitenkaan ole, joten kaiketi se on kunnossa. Tikkejä poistellaan sitten ensi maanantaina.

Savu kävi eilen hieronnassa, niska oli todella jumissa, vaikka Savu ei esim. vedä hihnassa. Arveltiin syyksi mahdollisesti frisbeen heittelyä, kiinnitettävä huomiota siihen, miten Savu siinä toimii. Selkä oli jälleen oikealta puolelta kireämpi kauttaaltaan, panostetaan edelleen molemminpuoliseen liikuntaan ja jumppaliikkeisiin. Naksuttelussa ja sheippaamisessa on se vaara, että yritteliäs koira tarjoaa myös sellaista, mihin kroppa ei kykene. Savu esimerkiksi nostaa takapäänsä tuolille aina samaa kautta ja videoilta kelatessa, lihaksisto ei ole vielä kehittynyt ajatellen varsinaista temppua.

Nyt vain jumppaa ja lihaksiston tasapainoista käyttöä, kummallakin. Huhtikuu tulee olemaan melko tiivistahtinen, ulkona pääsee viimein treenaamaan, kaksi retkeä olisi suunnitteilla, toivottavasti toinen ainakin yhden yön yli. Yritämme ehtiä kiertämään myös muutamat mätsärit ja huhtikuun lopulla kumpikin nuorikko pääsee haukkumaan karhua.

Nyt kuvia.

27 maaliskuuta 2017

Tää sama taajus



Torstaina kurvailin suoraan töistä rautatieasemalle Leenaa ja Cismetiä hakemaan. Voi kun Savun siskolikka olikin kasvanut, ihan mahottoman hieno nuori neiti! Ajeltiin kotopuoleen ja päästin Savua ulos. Hetihän nuo toisensa tunnisti ja semmoset nujakoinnit saman tien, ihan kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan.

Sisällä Cismetillä riitti ihmeteltävää. Sitten viime vierailun meille on ilmestynyt toinen koira ja vielä kanikin. Louna puhisi makkarissa uudesta tulokkaasta, leikkaushaavansa kanssa sai olla rauhaksiin. Vekku oli tulokkaasta oikein innoissaan, vaikka Cismet olikin enemmän ruokapuolella ajatuksenjuoksussaan. Vaan Vekkupa ei juossutkaan pakoon vaan hämmensi neitiä suuresti. Ja sitten sitä meinattiin näykkästä, eiväthän kanit saisi juosta kohti. Selvästi Cismeä vähän kauhistutti ja ihmetytti, saaliskäytös hiipui samantien. Laitettiin Vekku eteiseen portin taakse, niin saisi vierailijakoira ihmetellä rauhassa.

Iltasella lähdettiin koirien kanssa lenkille. Viiden kilometrin metsäsavotta rämmittiin auringon laskiessa. Savu ja Cismet kirmailivat ympäri polkuja, ojia, peltoja. Kaksikko seisoi kukkona tunkiolla, kun pellon reunaan oli kärrätty kasa ihan sitä itseään. Paskapaakku suussa oli Savusta mukava juosta.




Yö meni hienosti ja perjantai aamuna pyyhälsin itse töihin. Leena jäi huushollaamaan ja hoitamassa koirien ulkoilutukset. Työpäiväni aikana Cismet oli sopeutunut kanin läsnäoloon ja tullessani kotiin kaikki viipottivat keittiössä. Otimme myös Lounaa jaloittelemaan ja käytimme sitä ulkona. Kohtuullisen ookoo Luuska oli Cismetin kanssa, perinteisen epäkohtelias hössö.

Välipalaa syödessämme piski halusi kärkkyä ja hengailla seurassa, joten pitihän sille ojentaa oma jakkara. Itku pitkästä ilosta, Cismet vei Lounan aamullisen ruston lattialta ja sekös sakusukusta kiukutti. Ei siitä herkusta kovaa vääntöä tarvittu, mutta yhdet teet lensivät lattialle ja pörröpuuhka pahoitti mielensä. Louna sipsutteli eväänsä kanssa takaisin makkariin häiriköimästä.

Kävimme Ylökkin kevätkokouksessa, ensimmäinen kokous, jossa minä istun. Toivon jatkossa saavani vaikuttaa enemmänkin seuran toimintaan. Illasta lämmitettiin saunaa ja höpöteltiin ummet ja lammet koirista. Saimme seuraa Janikasta ja muutaman tunnin saunomisen jälkeen oli iltapalan aika. Muistelisin kellon olevan reilusti yli kaksi yöllä, kun viimein pääsimme nukkumaan...

Aamulla uni maittoikin, mutta koska pitkänmatkan vierailut pitää kellottaa tiiviisti, olimme aamulla jo yhdeksän jälkeen metsässä. Talsimme ojapolkua myöten Kuivaanvuoren laavulle paistamaan makkaroita. Reippaat retkipiskimme kaahottivat yöllä sataneessa suojalumessa ja kastelivat itsensä perusteellisesti. Makkaranpaiston ohella nuorikot poseerailivat kuvia varten ja kyllä sieltä taisi pari makkaraakin irrota haukuille.






Laavuilun jälkeen pikku taukoilua ja otusten kuvailua. Vekku ja Vekun vartiointipalvelu. Kyllä jokasella poropuolikkaalla pitää olla oma pupu! Cismet varmasti muistuttaa kotona uudesta tarpeestaan, nimittäin pitkäkorvaystävästä, hehe.

Iltapäivästä käytiin nappaamassa Janika kyytiin ja ajeltiin Tamskin hallille. Tiia tuli myös ja kellotettiin tiukat vartin sarjat jokaiselle treeniaikaa. Meidän pitäisi Savun kanssa ryhdistäytyä ja lähteä ripeästi etenemään. Hyvät pohjat on tehty ja vähän kaikkea aloitettu, nyt vain työn alle isoimmat liikkeet ja vauhtiin.

Seuraaminen on vähän sellaista sunnuntaikävelyä ja siihen haimme asennetta. Hetsasin Savua, vedin lelun piiloon ja lähdin kävelemään tokoseipäänä. Täysin uusi harjoitus teetti itselle haastetta, mutta kun korjasin omaa kävelyäni selkeämmäksi, Savu lähti hyvin tarjoamaan seuruuta. Tarkoitus ei ollut ottaa matkaa, vaan nimenomaan onnistunut tarjous ja palkata se leikillä.

Ruutua olemme viimeksi tehneet joululoman aikoihin. Vaan eipä ollut Savulla ongelmia sen kanssa, ruutuun ampaisi tykkinä lelulle ja kunnon bileet siellä! Niin kivasti meni, että jätettiin se pariin kertaan.

Taukokäytöksestä sen verran, että huimaa edistystä. Savu taukoili kevythäkissä ja kävin välillä palkkaamassa. Vinkuminen alkaa olla historiaa ja junnu lepäilee hienosti ja maltillisesti.

Lopuksi yhteistreenissä leikitin Savua ja teimme asennonvaihtoja. Käsiapua täytyy alkaa häivyttämään ja piakkoin saada liikkeet käskyn alaisiksi. Reipas treenaaja oli häiriöstä huolimatta. Aivan Lilon lähellä treenatessamme Savu päätti käydä nuuskaisemassa kaveria. Vaan neiti kelpiepä ei tästä pitänyt ja haukahti aivan naamaan. Sopivan napakka palaute nuorelle pojalle ja jälleen Savu keskittyi kivasti hommiin.


Tässä on meidän viis reenikoiraa hallin mettissä B)



Tiivistahtinen toiminta jatkui sunnuntaina kun läksimme Leenan kanssa Ylökkin hallin avajaismätsäreihin. Isoihin pentuihin sisko ja sen veli ilmoitettiin ja sitten kehän laidalle odottelemaan. Buffetissa käytiin syömässä avajaiskakkua ja kahvia. Muutamia tuttuja näimme ja sitten kehät jo alkoivatkin. Savu ei ole aikoihin ollut mätsäreissä. Seisominen on kehittynyt ja malttoi hienosti. Ei väistänyt tuomaria tällä kertaa niin voimakkaasti ja hampaatkin saatiin sovussa katsottua. Hampaiden katsomista täytyy siitä huolimatta harjoitella.

Liikkeet pissivät täydellisesti. Liikkeelle lähtö oli jotenkin hätäinen ja Savun katse nauliintui edellä juoksevaan koirakkoon. Aika etuvetoisena Savu porhalsi menemään, ihme kyllä ravissa. Pari tyytymätöntä haukahdustakin se päästi, mutta jälleen seisoi hienosti. Ansaitusti saimme sinisen nauhan. Sinisten kehään Savu oli jo paremmin sujut ympäristön kanssa ja seisominen sekä liikkeet sujuivat hienosti. Pääsimme jatkoon, mutta emme sijoille asti. Cismet sen sijaan porhalsi oikein hienosti tuomarit ja katsojat hurmaten ja korjasi hienon potin tuloksin SIN1 BIS5! Huisisti onnea nättimykselle!

Mätsäri oli nuorikoille oikein mukava kokemus ja kokonaisuutena kivasti järjestetty. Uusi halli oli oikein mieleinen ja kyllä tuonne kelpaa mennä treenaamaan. Kuulutukset ja taustalla soiva musiikki olivat myös kiva lisä ja kokemus koirille.

Kotona Louna meitä jo odottikin ja päästettiin sitä ulos juoksentelemaan. Cismetin kanssa saivat hieman leikinpoikasta pystyyn ja hammaskolinapaineja jatkettiin sisällä. Vaan niin se aika riensi ja piti lähteä ajamaan takaisin asemalle. Ihan huisin kivat neljä päivää ja paljon mukavaa puuhaa parhaassa seurassa. Tervetuloa uudestaan ja Savu toivottelee terveisiä!

Kuvia ja videoita on valtava kasa, tässä murto-osa ja tiivis tiivistelmä koko setistä.

26 maaliskuuta 2017

Huumoripläjäys

Maalainen treenaa, vai miten se meni? Jätä oma koira tauolle ja lähde hallille. Iltajumpan aika, näin meillä. #vakava_aihe Mulla oli huono ohjaaja ja se ohjas huonosti ja palkkaakaan ei tullut. Sitä paitsi hävisin puuceelle.


24 maaliskuuta 2017

Eläinlääkärin vakkariasiakas



Lounan juoksut oli ja meni, vähän puolihuolimattomasti niitä seurailin. Sitten ne ikään kuin alkoivat viikon kuluttua uudelleen. Ehkä eivät olleet loppuneetkaan vielä? Hyvin nopeasti Louna alkoi kuitenkin vuodon lisäksi myös virtsata sisälle, sillä juominen lisääntyi. Yhdessä yössä koko värkki oli turvonnut ihan valtavaksi, huomattavasti isommaksi, mitä se juoksujen aikana oli. Koira itsessään oli pirteä ja ihan hyvinvoivan oloinen. Tarkemmin tutkailemalla koin ultran aiheelliseksi, sillä verinen vuoto oli muuttunut epämääräiseksi.

Lähdettiinkin heti keskiviikko aamupäivästä klinikalle tutkimuksiin. Louna ultrattiin ja näkymän ja oireiden perusteella diagnosoitiin pyometra, eli kohtutulehdus. Kyseisellä klinikalla ei kuitenkaan sinä päivänä ollut leikkausaikoja, joten siirryimme toiselle paikalliselle asemalle. Olin pitänyt Lounaa jo valmiiksi ilman ruokaa, jotta se olisi mahdollista leikata heti, jos tarve sitä vaatisi.

Leikkauspöydälle Louna sitten päätyikin. Ei meinannut rauhoitusaine millään vaikuttaa, joten annosta lisättiin. Jätin koiran klinikalle ja jäin odottelemaan soittoa kaupungille. Muutaman tunnin kuluttua kävin kysymässä tilannetta, mutta Louna oli edelleen leikkauspöydällä. Leikkauksessa oli ollut kuulemma komplikaatiota, jonka vuoksi toinenkin eläinlääkäri oli jouduttu hälyttämään paikalle. Munajohtimet/-sarjat olivat kuulemma alkaneet rajusti vuotaa verta ja niiden operoimiseen oli tarvittu vähän apua.

Illan jo tullessa, sain Lounan mukaani. Tokkurainen heppu laahusti autoon ja nukkui koko illan. Puolen yön jälkeen heräili ja vinkui muutaman tunnin taukoamatta, eikä suostunut syömään tai juomaan. Ilmeisesti melko paha olo. Antibiootit ja kipulääkkeet saatiin mukaan ja nyt tuo elohiiri voi jo oikein mainiosti. Haava on iso, mutta ei tunnu häiritsevän. Kauluri ei Lounalla pysynyt millään virityksillä ja jesarilla tuunattu suojapukukin meni yön aikana suikaileiksi. Ei muuta kuin vahtimista vähän enemmän, onneksi on viikonloppu edessä.

Tikkien poistoon sitten reilu viikon kuluttua ja sen jälkeen saa taas liikkua normaalisti. Loppu hyvin, kaikki hyvin, onneksi. Alkavat paikalliset eläinlääkärit olla tuttuja ja aina mennään isompaa operaatiota tekemään. Noh, sterkka oli jo varattu, tulipa hoidettua vähän etukäteen. Nyt ei ainakaan tuo tulehdus tai muutkaan vastaavat uusi, kunhan vain toipuu, niin saadaan jatkaa normiarkea.

Louna muutoin on oma itsensä, iloinen hymyhuuli ♥

20 maaliskuuta 2017

Keskiviikon valkku







Viime viikon tokovalkusta muka kerenny kirjustaa... Pikaset treenimuistiinpanot itselle. Loppuviikosta onkin puuhaa, kun Leena tulee kyläilemään Cismetin kanssa.

Jalosen valkku 15.03

Paikkamakuuta otettiin alkuun, kaikki oman tasonsa mukaisesti. Ensin harjoiteltiin vain sivulla maahanmenoa. Savu meni käsiavulla ja palkkailin sitä maahan. Häiriöksi piti vaihdella omaa asentoa, rintamasuuntaa ja heilutella käsiä, jotta koira ei ala ennakoida. Oman rintamasuunnan vaihtaminen häiritsi Savun maassa olemista, mutta muutoin se malttoi. Palkkasin melko tiuhaan. Minuutin paikkamakuu otettiin ringissä, etäällä toisista. Savun pysyminen oli mitä oli, nousi kerran seisomaan, kun viereinen koira liikehti. Muutoin palkkailin levollisuudesta ja rauhallisesta olemisesta. Pikkuhiljaa pitää harjoitella jättämistä, nyt halliympäristössä tauon jälkeen otin vain askeleen ja palasin palkkaamaan. 

Seisomista harjoiteltiin myös. Ensin seisomista kaikki jalat paikallaan ja sitten painotettiin nimenomaan pysähdyksiin. Seisominen on itselleni vähän vieras, mätsäreitä varten en ketään opettanut seisomaan, sillä kaikki olen aina asetellut. Seisahtamista odoteltiin nappaamalla, eli kun koira vain pysähtyi, se palkattiin niille sijoilleen. Palkkasin pitkän sarjan suoraan kädestä, jonka jälkeen valkku kehoitti pudottamaan palkan maahan. Savu otti palkan maasta ja palautui takaisin seisomaan, johon jämähti. Vielä taukomatollakin se tarjoili seisomista, niin kannattavaa se oli. Vahvistetiheydestä saimme pysähdysten yhteydessä kiitosta. Pientä pilkunviilausta ja tarkennusta tosin omaan ajoitukseen.

Täyskäännöksiä piti harjoitella myös. Aika töösäämistä oli, kun käytännössä paikallaan tehtiin, sillä en seuruuta halunnut sen enempiä sotkea. Omat jalat sekoili ja olin epäselkeä. Loppua kohden sujui, kun oma kroppa totteli. Savu on alkanut käyttää tehokkaasti takapäätään, tosin vain yhteen suuntaan. Pivotti toiseen suuntaan on melko kesken.

Merkin kierto, Savun lempparijuttu. Kartio puhuttelee koiraa, kuten valmentaja sanoo. Istun toki itse edelleen maassa, mutta tällä kertaa kartion takana oli teippi, joka houkutteli kertaalleen, myös siirtymäväylälle asetettu kännykkä aiheutti kummastusta. Matka oli tällä erää kolmisen metriä ja kiertoon saatiin tätä myötä vauhtiakin. Miellyttävän tiivis myös. Lisää vain matkaa ja häiriöitä, jonka jälkeen voi alkaa liittämään käskysanaa.

Töiden vuoksi tämän viikon treenit jäävät välistä, mutta toivottavasti viikonloppuna päästää taas hallille.

15 maaliskuuta 2017

Jos voisin, tekisin toisin



Kelataan vähän aikaa taakse päin, vuosi, puolitoista. Toiset oppivat ihan kerronan kautta, toiset kokeilemalla vähän ja toiset sitten kantapäät ruvella. Olen viime aikoina pohdiskellut, miksi elämä edellisten koirien kanssa oli niin vaikeaa ja raskasta. Ei se minusta silloin ollut raskasta. Tavallaan. Nyt kun on mieluisa elämä, johon verrata, mietin, miten jaksoin. En vain silloin tiennyt paremmasta. Luulin eläväni ihan normaalia arkea kahden koiran kanssa. Ainoa vain, että ei minulla mitään arkea ollut. 

En nähnyt missään mitään ongelmaa, sillä olinhan kovin yritteliäs ja reipas ja tein tietysti parhaani. Olin toki kokemattomampi, kuin vaikkapa nyt. Mutta pointti, jota haen, on koirien sopivuus minulle. Ei ehkä sekään. Minun sopivuuteni omistamilleni koirille. Sitä olen viime aikoina miettinyt. Ja tullut tulokseen, että Tuikku ja Vilkku olivat kyllä sitä mitä halusin, eivät sitä mitä todella tarvitsin. Tarpeeseen hankittu koira ei yleensä ole muotirotu, cool, supervaativa tai muuta äärimmäisyyttä. Sellainen koira, mikä vain "halutaan", onkin sitten kaikkea näitä.

Jos aloitetaan Tuikusta. Jos voisin valita toisin, en olisi ottanut Tuikkua mukaani muuttaessani. Sen elämänlaatu ei olisi laskenut, vaikka se olisi jääny asumaan vanhemmilleni ilman minua. Koko koiran pienen elämän yritin ahtaa sitä muottiin, johon se ei ikinä sopinut. Ympäristön paineet, muiden kannustus ja samalla painostus, veivät eteenpäin. Minua, eivät koiraa. Löysin Tuikusta vikoja ja ongelmia, jotka olin itse luonut. Huonoja ominaisuuksia, joita en siihen halunnut. Vasta liian myöhään ymmärsin, miten hienon koiran kanssa olin saanut aikaani viettää.

Tuikun viimeinen vuosi oli sille stressaava ja raskas. Muutto, pentu, täysin uusi arki. Lisää harrastuksia ja paljon treenejä. Monen mielestä juoksunarussa asuva koira on huono juttu. Mutta Tuikulle se oli koti. Siitä tuli kyllä rivitalokoira, teennäisesti. Ensimmäiset kaksi kuukautta sen kanssa olivat todella raskaat. Se väsyi Vilkkuun, minä olin väsynyt, Tuikku oli stressaantunut ja kärttyisä. Homma helpottui kyllä, mutta vasta takaisin maalle muuttaessamme, Tuikku rentoutui oikeasti. Oliko se todella ansainnut kymmenen kuukauden stressin? Ajattelinko oikeasti koiran etua raahatessani sen mukanani? En, minusta niin vain kuului tehdä. Jos nyt kysyttäisiin samaa, niin en ottaisi ulkokoiraa mukaani taajamaan.

Tuikun kannalta katsoen myös Vilkun hankinta oli kyseenalainen. Pienessä asunnossa Tuikku ei päässyt omaan rauhaan. Ramppaava ja levottomampi persoona hermostutti. Vilkun orastava paimenkäytös ilmeni kyttäämisenä ja Tuikun perässä ramppaamisella. Kun omaa tilaa ei käytännössä ollut ja toinen kävi hermoille, ei ollut ihan kerta eikä kaksi, kun Vilkku lensi pitkin seiniä. Epäsopiva pari hankalassa ympäristössä, enkä toki itsekään osannut aivan ennakoida...



No, Tuikun kanssa tuli opittua monenlaista, eikä menneelle mitään voi. Olisi sen elämä voinut huonompikin olla. Vilkun kanssa päästäänkin pitkään listaan. Tiesin sen olevan aktiivinen koira. Sitenhän siinä olleita rotuja (bordercollie ja australiankelpie) myös markkinoidaan. Kumpikin rotu on harrastuspiireissä suosittu ja varmasti syystä. Mutta perusharrastaja hyvin hyvin harvoin tarvitsee huippukoiraa. Huippukoira tarvitsee huippuohjaajan. Huippukoiria on vähän liikaa huippuohjaajiin nähden.

Tekee vähän kipeää avata aihetta, koska on aika noloa kertoa tehneensä vaikka kuinka paljon kämmejä. Mutta välillä tuntuu, että seuraan täysin vastaavia stooreja nyt sivusta. Olen oikeastaan onnellinen, että omani on ohi. Samalla mietin, miten en tajunnut asiaa silloin, kun koira minulla oli. Oppia ikä kaikki, joskus vähän kipeämmillä kolautuksilla.

Vilkku oli pennusta asti hyvin aktiivinen. Mielestäni aktiivisuus oli vain ymmärretty hiukan väärin. Tein sen kanssa kaikkea mahdollista, niin paljon kuin kykenin. Työssäkäyvänä aikaa oli rajallisesti. Laskelmoin että neljä tuntia aktiivista tekemistä päivittäin remmilenkkien lisäksi on oikeastaan jo ihan hyvä suoritus. Niin se onkin, se on oikeastaan aika paljon, kun puhutaan työssäkäyvistä omistajista. Mutta kun puhutaan työkoirista, neljä tuntia on aivan naurettavan säälittävä pohjanoteeraus. En myöskään osannut panostaa tekemisen laatuun, vaikka määrää korostin paljonkin. En ymmärtänyt että rasituksen lisäksi pitäisi olla myös palauttavaa toimintaa, kuten rentoja metsälenkkejä. Kyllä me metsäilimme, usein isommilla laumoilla ja koirat kaahottivat reikäpäisinä. Vilkun kaltaiselle koiralle toimettomuus oli hetki keksiä omaa tekemistä, ei mahdollisuus levätä. Lepääminen ja rauhoittuminen olisi pitänyt järjestää selkeämmin.

Olen vasta viime aikoina alkanut ymmärtää, mistä kaikki häiriökäyttäytyminen ja ongelmat johtuivat. Lähtökohta oli se, että Vilkku oli aivan väärässä ympäristössä. Asuimme tuolloin melko vilkkaassa taajamassa pienessä rivitaloasunnossa. Kahdelle koiralle tilaa oli liian vähän, etenkin kun Tuikku ei saanut omaa rauhaa. Ulkoilu oli stressaavaa, sillä tunnin lenkillä ohitustilanteita tuli useita kymmeniä. Remmilenkit olivat yhtä tuskaa, sillä ovesta ulos astuessa ärsykevyyhti räjähti silmille. Sekä minä, että koira stressaannuimme, emme ikinä päässeet sataa metriä asunnostamme rauhassa etenemään. Ja tämänkin jälkeen ihmisiä ja muita koiria, jopa lenkillä olevia kissoja tuli ja meni joka suuntaan. Uusi ja vilkas ympäristö ei ollut minun juttuni, enkä osannut tukea koiraa.

Vaikka kuinka itse panosti ja satsasi, ei arki taajamassa koskaan ollut koirieni kanssa normaalia. Emme edes tienneet normaalista arjesta. Ramppa ramppa siellä ja rimppa rumppa täällä. Tekemistä ei ikinä ollut tarpeeksi. Eikä se vähäkään tekeminen ollut nyttemmin ajateltuna oikeanlaista. Eikä voinutkaan olla. Jos neljä tuntia touhuaa ja pari tuntia ramppaa, miten voisi olla rauhallinen seuraavat 18 tuntia, vaikka keho huutaa ja vaatii tekemistä? Vaikka pääkoppa on vielä aivan virkeä ja ideoita pilvin pimein? Ja kun kukaan ei edes kerro, milloin ja miksi pitäisi levätä? Niinpä, siinä se haaste tuleekin. Varsinkin oman osaamattomuuden vuoksi.

Vilkku oli työlinjainen. Sen huomasi, sen huomasi myös moni muu. Se oli taipuvainen neuroottiseen ja maaniseen käytökseen, mikä on monilla muillakin bortsuilla ja kelpieillä tavallista. Enkä minäkään, kuten moni muukaan aloitteleva, osannut puuttua siihen ajoissa. Ajattelin, että kyllä sillä on riittävästi tekemistä ja tasapainossa lepoa. Enempää en töiden vuoksi kyennyt tarjoamaan. Mutta ei, Vilkun kaltaiselle koiralle neljät ohjatut viikossa, frisbeet, tokot, veto, uinti, koirakavereiden seura ja yömyöhäiset rallittelut eivät riittäneet. Se jäi aina paitsi jostain, mitä olisi tarvinnut.

Taajamaelo oli raskasta. Lenkit olivat raskaita. Ärsyttäviä. Vilkun käyntiaskel oli ravi ja remmi loppui aina kesken. Valppaana koirana se rekisteröi kaiken ympäristöstään ja oireili milloin mitenkin. Ympäristö oli ristiriitainen sen tyyppiselle koiralle. Se, että naksuttelimme ja tokoilimme, ei vain riittänyt. Se että kävimme juoksemassa kymppikilsan ei ollut tarpeeksi. Vaikka se riitti monelle muulle koiralle tai oli ehkä vähän liikaakin, niin Vilkulle se oli liian vähän. Aivan liian paljon liian vähän.



Suhtaudun omaan toimintaani nykyään kriittisemmin ja kriittisemmin. Jos ihan tosissaan ajatellaan, niin Vilkku ei ehkä ollut kovin onnellinen koira. Se oli levoton ja rauhaton. Se ei koskaan saanut kaikkea, mitä olisi ansainnut ja tarvinnut. Kun katsotaan laajaa kokonaiskuvaa, Vilkku sai kuitenkin ihan keskivertoelämän. Koska minä yritin, tein ja annoin kaikkeni. En pystynyt parempaan. Tuskin pystyisin vieläkään.

Huippuharrastuskoira on hirmu huono arkikoira. Hirveän kamala peruskoira. Kauhean työläs lenkkikaveri. Todella opettavainen kyllä. Mutta tarvitseeko toista opetuskappaletta ehkä hankkia? Tuskin. En usko olevani työlinjaiselle paimenelle sopiva omistaja. En, vaikka nykyään asunkin maalla ja minulla on enemmän aikaa. Vaikka minulla on aikaa ja intoa, niin minulla ei ole tarjota oikeasti tarpeeksi koiran vaatimaa tekemistä. Vilkku oli loputon työnarkomaani. Jos tarjottavaa tekemistä ei ollut, se kaivoi ja heitteli itselleen kiviä ja käpyjä, aina.

Frisbeessä se oli hyvä. Osin siksi, että se oli niin maaninen ja fanaattinen. Neuroottinen. Siksi, että se ei koskaan pystynyt lopettamaan. Vaikka olisi pitänyt. Sen vuoksi se olisi vaatinut paljon paremman ohjaajan. Paljon kokeneemman ja osaavamman. Nykyisellään en Vilkun kaltaisen koiran kanssa edes alottaisi frisbeetä. Se kannustaa ja virittää neuroottista käytöstä sen tyyppisillä koirilla. Nykyisen frisbeekoirani kanssa sitä ongelmaa ei ole. Vilkku vain yltyi ja yltyi, vaikka huuli oli halki ja hypyt aiempaa huonompia.

Varsinaisesti ei kaduta. Tuikku ja Vilkku olivat hirvittävän hienoja koiria ja oli ilo viettää muutama vuosi niiden kanssa. Siitä huolimatta harmittaa, vaikka tapahtuneelle ei mitään voi. Opin hurjasti, enkä tule tekemään samoja virheitä jatkossa. On paljon koiria, joita haluan. Mutta nyt tiedostan, että en tarvitse. Tiedostan oman osaamattomuuteni ja fyysiset rajani. Maalle muutto helpotti, tilaa oli enemmän, koirat saivat omaa aikaa, eikä niiden tarvinnut nyhjätä toisissaan kiinni. Lenkit olivat mieluisampia, sillä stressaavaa härdelliä ympärillä ei enää ollut. Koirat rentoutuivat, minä rentouduin. Juuri, kun ääripää kaksikon kanssa alkoi sujua, ne poistuivat. Ehkä ne kävivät oikeasti vain kertomassa, miten pieni ja mitätön oikeastaan olin? En varsinaisesti tiennyt sitä ennen, kuin oli jo liian myöhäistä.

On valtavasti hienoja koiria ja hyviä ohjaajia. Mutta toivon ihmisten jatkossa miettivät tarkemmin hankintojaan. Niin mietin itsekin. Haluan antaa koirilleni niiden ansaitseman elämän ja olla riittävän hyvä. Parempi ohjaaja, kuin mitä olin edellisten kanssa. En enää halua, että päiväni alkavat aamuneljältä juoksulenkillä, jatkuvat töihin ja töiden jälkeen koirien kanssa meneminen ja häärääminen jatkuu vielä monta tuntia. Sen jälkeen sammun sänkyyn ja sama rumba alkaa aamulla. En jaksa, että viikonloppuni ovat sitä, että siivoan koirieni aiheuttamia jälkiä ja sotkuja, juoksutan niitä tuntitolkulla, treenaan kaikki lajit läpi ja mietin, pystyisivätkö ne lepäämään edes sunnuntain, samalla tietäen, että sellaista sunnuntaita ei koskaan tule.

Tekstiä ei ole osoitettu kenellekään, enkä varsinaisesti hae mitään vastausta keltään. Ehkä se herättää ajatuksia, ehkä ei. Uskon, että moni pohtii samoja asioita. Ehkä arki koiran kanssa on joskus ollut sujuvampaa? Tai sitten joku toinen käy läpi saman prosessi, kuin minä. Ymmärtää vasta, kun kaikki on ohi.